PE
LA
SU
Lippujen hinta näytöksiin on 15 eur. Lipuista ei ole saatavilla määräalennusta. Jäsenille, opiskelijoille ja alle 12-vuotiaille lapsille lipun hinta on 10 €.
Sunnuntain näytöksen lipun hinta on 20€. Jäsenille, opiskelijoille ja alle 12-vuotiaille lapsille lipun hinta 15 €. Elokuva esitetään videotykkitekniikalla.
PE klo 17:00 |
|
|
|
Ennen kuin sairaalloinen kommunisminpelko valtasi amerikkalaiset, olivat Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välit jopa siedettävällä tasolla. Tämä näkyi myös elokuvantekijöiden kohdalla: Lenin pyysi Griffithiä työskentelemään maahansa, jossa sitten Mary Pickford ja Douglas Fairbanks vierailivatkin. Vastavuoroisesti Sergei Eisenstein ryhmineen käväisi Hollywoodissa 1930-luvun vaihteessa, mutta ei onnistunut luomaan uraa siellä. Pian tämän jälkeen asiat ja mielipiteet muuttuivatkin. Neuvostoliitto oli kaikesta huolimatta kummajainen keskivertoamerikkalaisen silmissä. Niinpä neuvostoelokuvan suuriin teoreetikoihin lukeutunut Lev Kuleshov päätti ohjata aiheesta elokuvan. Syntyi Mr. Westin ihmeelliset seikkailut bolsevikkien maassa (1924) - satiiri siitä, millaisena amerikkalaiset näkivät toisen suurvallan asukkaat ja tavat. Todennäköisesti mielipiteet ovat tätä nykyä negatiivisemmat kuin tuolloin, kun Neuvostoliitto ja kommunismin maailmanmarssi olivat vasta alkutekijöissään. Harold Lloydia erehdyttävästi muistuttava John West on lähdössä matkalle Neuvostoliittoon. Koska hän on tärkeässä asemassa NMKY:ssä, on hänen oltava erityisen varuillaan: neuvostoliittolaiset villi-ihmiset nimittäin huiputtavat kaikkia ulkomaalaisia. "Ota mukaasi aseita ja vartijoita", eräs ystävä neuvoo. Matkaseurakseen West ottaa hömelön cowboyhenkivartijansa Jeddyn. Niinhän siinä lopulta käy, että välittömästi Moskovaan saavuttuaan West menettää asiakirjasalkkunsa paikalliselle pikkurikolliselle. Salkku päätyy rikollisliigan johtajan Zbanin hoteisiin, joka haistaa oitis dollareiden tuoksun. Hän päättää kaapata ystäviensä avustuksella amerikkalaisvieraan ja vaatia tästä muhkeita lunnaita. Kuleshovin elokuva vaikuttaa jo aiheensakin puolesta kiinnostavalta. Tyyliltään se onnistuu yhdistämään vaivattomasti niin neuvostoelokuvaa kuin perinteistä amerikkalaista slapstickiäkin. Stereotypioilla ja ennakkoluuloilla (naiivit amerikkalaiset tähtilippuisine tennissukkineen, barbaarisia menoja viettävät neuvostoliittolaiset villi-ihmiset) leikittely on myös toimivaa. Tämän lisäksi elokuvalla on tietysti myös historiallista painoarvoa, onhan ulkokohtaukset kuvattu Moskovassa ennen Stalinin ryhmän arkkitehtuurisia uudelleenjärjestelyjä. Roolihahmoja kiinnostavampia ovat niiden esittäjät. Monet heistä ovat tuttuja muistakin Kuleshovin elokuvista, mutta mielenkiintoisinta oli nähdä kaksi tulevaa suurohjaajaa kameran "väärällä" puolella. Cowboyta esittävä Boris Barnet ja rikollisjohtaja Zbania näyttelevä Vsevolod Pudovkin (joka toimi myös Mr. Westin käsikirjoittajana) siirtyivät pian tämän jälkeen kameran taakse ja ohjasivat hienoja elokuvia niin mykän kuin äänielokuvankin aikakaudella.
|
PE klo 19:30 |
|
|
|
Vaikka John Ford tunnettiin jo mykkäkaudella parhaiten westerneistään, teki hän paljon muutakin. Varsinkin Rautahevon (1924) jälkeen Fordin uralla alkoi kausi, joka koostui kaikesta muusta kuin lännenelokuvasta. Tähän joukkoon lukeutuu myös vuonna 1926 valmistunut The Shamrock Handicap, Fordin ensimmäinen romanttinen Irlanti-kuvaelma. Merkittäväksi elokuvan tekee myös se, että se oli sittemmin maailmanmaineeseen nousseen Janet Gaynorin ensimmäisiä pääosarooleja. "Vanha Irlanti, missä metsästäjän torvi voidaan usein kuulla kukkuloilla..." Sir Miles O'Hara, sukunsa viimeinen miespuolinen edustaja, on pahoin velkaantunut. Syy on hänen hyväsydämisyydessään: vaikka O'Haralla on kotikyläläisiltään paljonkin saatavia, ei hän raaski vaatia köyhien kanssaveljiensä viimeisiä ropoja. Mutta kun veronkerääjä saapuu peräämään saataviaan, on O'Harankin toimittava. Hän päättää myydä hienot kilpahevosensa. Paikalle saapuu amerikkalainen pohatta, mutta kauppoja ei kuitenkaan synny. Sen sijaan O'Haran tallipojalle Neilille tilaisuus muodostuu onnenpotkuksi, sillä hän saa mahdollisuuden lähteä vuolemaan kultaa amerikkalaisille laukkaradoille. Taakse jäävät niin rakastettu Sheila kuin kotimaakin, mutta Neil vannoo palaavansa takaisin. Ryhmän tiet kuitenkin yhtyvät suunniteltua aiemmin, kun rahan puute pakottaa O'Haratkin valtameren taa. Vaikka The Shamrock Handicap ei lukeudukaan Fordin suurimpien mykkäelokuvien joukkoon, olisi hän voinut Irlannista kertovien elokuvien sarjansa huonomminkin aloittaa. The Shamrock Handicap on nimittäin hieno esimerkki siitä, että Ford osasi luoda visuaalisesti näyttäviä elokuvia jo ennen Murnaulta saamiaan vaikutteita: irlantilaismiljöö on häpeilemättömän romantisoitu, eivätkä New Yorkin näkymätkään mitään realistisimpia ole. Mutta koska kyseessä on fordilainen aikuisten satu, joka vielä sijoittuu ohjaajan ihannoimaan kaukaiseen ja idylliseen maailmaan, ovat ratkaisut täysin perusteltuja ja hyväksyttäviä. Tarinaltaan The Shamrock Handicap on jokseenkin tyypillinen kertomus vaikeuksien kautta voittoon nousevasta ryhmästä, jolla riittää periksiantamattomuutta, lojaaliutta sekä rakkautta niin toisiaan kuin perinteitään ja juuriaan kohtaan. Fordin elokuva on myös kertomus ylpeydestä ja rohkeudesta - vahvalla tahdolla mennään läpi harmaan kivenkin. Tyypillistä amerikkalaista elokuvaa, mutta tässä tapauksessa toimivaa ja viihdyttävää. Pääosaa esittävä Janet Gaynor oli hionut taitojaan monissa lyhytelokuvissa, ennen kuin onnistui saamaan huomiota vuonna 1926 valmistuneessa elokuvassa Synnin ja tulvan tuhoja (The Johnstown Flood). Pian tämän jälkeen hän esittikin jo pääosaa The Shamrock Handicapissa, josta tie jatkui aina vain ylöspäin. Mikäpä oli jatkuessa, sillä sen verran vakuuttavasti Gaynor roolistaan suoriutuu. Englantilaissyntyinen Leslie Fenton on hänen vastanäyttelijänään myös pätevä, mutta todellinen tähti on Fordin vakiokasvo J. Farrell MacDonald, joka onnistuu hauskuuttajan roolissaan erinomaisesti. Kohtaus, jossa maahan muuttaneet O'Harat syövät päivälliseksi hanhea, toistuu dramaattisempana versiona George Stevensin Jättiläisessä (1956).
|
PE klo 21:00 |
|
|
|
Häämarssin (1928) filmauksiin liittyneet vastoinkäymiset - tuotanto keskeytettiin ennen aikojaan - jälkiseuraamuksineen olivat ajaneet Erich von Stroheimin umpikujaan. Vaikka hänellä oli voimassaoleva sopimus tuottaja Pat Powersin kanssa toisesta elokuvasta, oli selvää, ettei tämä halunnut olla oikukkaaksi luokittelemansa ohjaajan kanssa enää missään tekemisissä. Koska Powers ei myöskään halunnut vapauttaa Stroheimia sopimuksesta kuin riittävän korkeaa korvausta vastaan, ei Stroheimille jäänyt muuta mahdollisuutta kuin odottaa, että joku tarvitsisi hänen palveluksiaan ja ostaisi sopimuksen irti. Lopulta apua tarjosi tuottaja Joseph P. Kennedy, joka halusi Stroheimin käsikirjoittavan ja ohjaavan menestyselokuvan suojatilleen Gloria Swansonille, muutamaa vuotta aiemmin itsenäiseksi elokuvantekijäksi siirtyneelle tähtinäyttelijättärelle. Pitkien neuvottelujen jälkeen Kennedy onnistui ostamaan Stroheimin irti sopimuksestaan ja ohjaajan hienoksi paluuksi parrasvaloihin suunnitteleman Kuningatar Kellyn valmistelut voitiin toden teolla aloittaa. Stroheimille tyypilliseen tapaan elokuva sijoittuu Eurooppaan, tällä kertaa kuvitteelliseen kuningaskuntaan. Valtion johdossa on hulluksikin väitetty Regina V (Seena Owen), joka tuntee sairaalloista himoa ja mustasukkaisuutta kihlattuaan, prinssi Wolframia (Walter Byron) kohtaan. Prinssi tosin ei tunne samoin, vaan aina kun kuningattaren silmä välttää, hän rientää palatsista juhlimaan ja pitämään hauskaa. Eräänä päivänä kesken sotaharjoitusten prinssi tapaa läheisessä luostarissa asuvan orpotyön Patricia Kellyn (Swanson) ja menettää tälle sydämensä. Vaikka kuningatar aikookin kahlita prinssinsä avioliitolla, ei tämä voi unohtaa tyttöä, vaan kaappaa hänet luostarista palatsiin häidensä aattona. Viisituntiseksi, kaksiosaisena esitettäväksi suurelokuvaksi suunniteltu Kuningatar Kelly oli tuhoon tuomittu alusta alkaen, sillä diivamainen Swanson ja tähtinäyttelijöitä halveksiva Stroheim eivät tulleet toimeen keskenään. Ohjaajan verkkainen etenemistahti ja tinkimätön periksiantamattomuus johtivat jälleen kerran siihen, että kuvausaikataulut eivät pitäneet lainkaan paikkaansa. Stroheimin tuhlaavaisuuden sekä äänielokuvan läpimurron aiheuttamien paineiden lisäksi Swansonia raivostutti, ettei ohjaaja välittänyt hänen statuksestaan lainkaan, vaan toimi elokuvan suhteen täysin omapäisesti. Lopulta Stroheim erotettiin tehtävästään, vaikka ainoastaan kolmasosa elokuvasta oli saatu valmiiksi. Elokuva viimeisteltiin mahdollisimman nopeasti levityskuntoon, jotta edes osa siihen sijoitetuista rahoista saataisiin pelastettua. Swanson piti kokonaisuutta kuitenkin niin heikkona, ettei elokuvaa esitetty Yhdysvalloissa vuosikymmeniin, vaan pitkän aikaa Kuningatar Kellyn ainoa olemassa oleva versio löytyi Euroopasta. Kuningatar Kelly on se elokuva, jota Norma Desmond ihailee kotiteatterissaan Billy Wilderin mestariteoksessa Auringonlaskun katu (1950). Häämarssin ydinkertomusta köyhän tytön ja unelmien prinssin mahdottomasta rakkaustarinasta mukaileva Kuningatar Kelly on edeltäjäänsä huomattavasti rohkeampi ja kaunistelemattomampi. Kuvitteellisista tarinoista huolimatta Stroheimin elokuvat olivat poikkeuksetta paljastavia kuvauksia meneillään olevasta aikakaudesta ja Kuningatar Kellystä onkin vedettävissä yhteyksiä paitsi 1920-luvun loppupuolen hulvattomaan elämäntyyliin, myös ajanjakson entistä rohkeammiksi käyneisiin elokuviin - sillä erotuksella, että Stroheim ei suinkaan vihjaile, vaan näyttää asiat suoraan. Mielenkiintoista onkin pohtia, olisiko elokuva pystynyt edes läpäisemään sensuuria seksinhimoisine kuningattarineen ja afrikkalaisine bordelleineen, jonne Kellyn oli tarkoitus päätyä sen jälkimmäisessä, keskenjääneessä osassa. Kuningatar Kelly oli aikalaisstandardien mukaan erittäin rohkea elokuva, joten sinänsä sen kohtalo ei varmasti yllätä ketään - mikäli Swanson ei olisi keskeyttänyt elokuvan tekoa, viimeistään sensorit olisivat silponeet sen. Kuningatar Kelly ei suinkaan ole aikalaistensa kritiikin arvoinen, vaan pikemminkin Stroheimin filmografian parhaimmistoon lukeutuva teos. Siitäkin huolimatta, että asetelmat ovat tutut jo monista Stroheimin aikaisemmista elokuvista, toteuttaa ohjaaja visionsa jälleen kerran vahvasti ja ammattitaidolla, aivan kuin filmaisi tarinaa ensimmäistä kertaa. Roolihahmoissa on särmää ja muutamaa lyhyttä suvantovaihetta lukuun ottamatta tarina kantaa hyvin elokuvan loppuun saakka. Lavastus, josta kuvausryhmä ottaa kaiken irti toinen toistaan näyttävämmillä otoksilla, on Stroheimille ominaiseen tapaan tuhlailevaa lukuisine pikkutarkkoine yksityiskohtineen. Kaiken kaikkiaan Kuningatar Kelly on lähes Häämarssin veroinen elokuva. Stroheim kirosi poikkeuksetta elokuviensa miespääosanesittäjiä, varsinkin mikäli hänellä ei ollut päätäntävaltaa osaan valittavan näyttelijän suhteen. Swanson kiinnitti vastanäyttelijäkseen brittiläisen Walter Byronin, joka osoittautui erittäin huonoksi valinnaksi. Karismaton Byron on täysin aseeton vahvojen naisnäyttelijöiden rinnalla, eikä hän onnistu saamaan prinssin hahmoon juuri lainkaan eloa. Näin ollen yhteiset, tarinan kannalta tärkeimmät kohtaukset Swansonin kanssa jäävät väkisinkin hengettömiksi ja vaikka Swansoninkaan ei tarvitse uransa parhaimpaan roolisuoritukseen yltää, sysää hän Byronin syrjään kohtaus toisensa jälkeen. Owen sen sijaan on loistava hullun kuningattaren roolissa ja varsinkin kohtaus, jossa Regina ruoskii mielipuolisesti palatsista löytämäänsä Kellyä, jää varmasti mieleen. Aina varma Tully Marshall sävähdyttää keskeneräiseksi jääneen toisen osan rampautuneena, vastenmielisenä vanhuksena. Kuningatar Kellyn kohtalo päätti käytännössä myös Stroheimin uran. Muutamassa vuodessa Hollywoodin suurimmasta ohjaajasta oli tullut hylkiö, jonka välit jokaiseen suureen elokuvayhtiöön olivat pahasti tulehtuneet. Stroheim suunnitteli vielä palaavansa Universalin leipiin tarkoituksenaan ohjata ääniversiot aiemmista studiolle tekemistään mykkäelokuvista, mutta erimielisyydet tuotannonjohdon kanssa vesittivät aikeet. Sen paremmin ei käynyt myöskään viimeisen oljenkorren tarjonneen Fox Film Corporationinkaan leivissä: yhtiö murjoi Stroheimin viimeisen ohjausyrityksen, vuonna 1932 valmistuneen Walking Down Broadwayn muotopuoleksi kuvaamalla sen käytännöllisesti katsoen uudelleen ja julkaisemalla elokuvan Hello Sister! -nimellä vuotta myöhemmin.
|
LA klo 12:00 |
|
|
Harold Lloydin toinen pitkä elokuva valmistui edeltäjäänsä, Meripojan elämä (1921), mukaillen. Alun perin kaksikelaiseksi lyhytelokuvaksi tarkoitettu Miehuutta, rohkeutta ja karskeja miehiä kasvoi kuitenkin kuvausten edetessä ja lopulta materiaalia oli tarpeeksi pitkää elokuvaa varten. Lloyd sekä tuottaja Hal Roach pitivät näkemästään niin paljon, että lisättyään tarinaan tarpeeksi gageja, päättivät he julkaista tuotoksen pitkän elokuvan mittaisena. Se menestyi Lloydin elokuville ominaiseen tapaan erittäin hyvin ja toimi viimeisenä sysäyksenä sille, että tähti ei enää palannut lyhyiden komedioiden pariin. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat verkkaiseen Blossoms Bendin pikkukaupunkiin, jonne "tiistaiaamun pikajuna saapuu keskiviikkoiltapäivänä, mikäli maanantain juna ehtii alta pois". Lloyd esittää naapurin tyttöön rakastunutta, omaa varjoaankin pelkäävää arkajalkaa. Pojan isoäiti tuntee sääliä tätä kohtaan ja auttaakseen poikaa rohkaistumaan, hän antaa tälle Zunien onnenamuletin, jonka hän kertoo auttaneen isoisää sisällissodan aikana. Amuletissa on tehoa, sillä sen avulla poika nappaa vaarallisen rikollisen kiinni sekä onnistuu häätämään rakastettuaan liehittelevän kilpakosijan. Lloydin oman suosikkielokuvan ajattomana perustana on oman itsensä ja pelkojensa voittaminen ja kukapa olisi parempi moista asiaa ilmaisemaan kuin hontelo, silmälasipäinen Lloyd. Ikuisen optimismin keulakuvana hän sopii rooliin täydellisesti. Tarina on koskettava ja siitä riittää ammennettavaa niin komedian kuin draamankin saralla. Erityisen tunteikas on kohtaus, jossa poika lopulta ymmärtää olevansa pelkuri. Vastavuoroisesti hurjinta menoa esitellään silloin, kun poika on yön pimeydessä lähdössä ottamaan rikollista kiinni. Tarinaa olisi voinut laventaa vaikka kuinka, mutta onneksi moiseen ei sorruttu, sillä tällaisenaan se tuo sanottavansa aivan tarpeeksi hyvin esille eikä yksikään kohtaus mene liian venytetyksi. Käsikirjoitus tarjoaa Lloydille enemmän mahdollisuuksia taitojensa näyttämiseen kuin yleensä ja tähti vastaa haasteeseen taidolla. Lloyd näyttelee roolit hillityn tunteikkaasti ja saa luonnollisesti katsojien sympatiat osakseen. Kilpakosijaa esittävän Charles Stevensoninkaan työskentelyssä ei ole moitittavaa, vaikka hänen hahmonsa kieltämättä hyvin tavanomainen onkin. Molempien ihastuksen kohdetta näyttelee Mildred Davis, monen Lloydin elokuvan vakiokasvo. Sympaattista isoäitiä esittävä Anna Townsend on roolissaan niin hauska, että miltei varastaa koko shown itselleen.
|
LA klo 14:30 |
|
|
|
Monet kauneimmista elokuvista ovat syntyneet unelmien, muistojen tai haavekuvien pohjalta. Vaikka niissä ei ole todellisuutta välttämättä juuri nimeksikään, ovat niiden esittämät maailmat silti aivan yhtä hyväksyttäviä kuin mitä todellisuuskin. Yltiöromanttista tai ei, mutta itse ainakin haluan kuvitella 1800-luvun loppupuolen Yhdysvallat sellaisena kuin Griffith sen esitti tai Habsburgien Wienin kuten Stroheim sen kuvaili. Näiden mieltä hivelevien unikuvien rinnalla loistaa vielä kolmaskin, John Fordin Irlanti. Ford rakasti Irlantia koko sydämensä pohjasta. Esi-isien maa oli läsnä hänen tuotannossaan kaikkialla, eikä vähiten kovanyrkkisten ja huumorintajuisten roolihahmojen muodossa. Tunnetuin Fordin Irlantiin sijoittuvista elokuvista on eittämättä vuonna 1952 valmistunut Vaitelias mies, mutta ensimmäiset matkat tähän fordilaiseen paratiisiin tehtiin jo 1920-luvulla. Yksi tällainen on ohjaajansa viimeisiin mykkäelokuviin lukeutuva, katsojansa kauneudellaan lumoava Hangman's House. Hangman's House on perusasetelmiltaan romanttinen draama, johon on lisätty höysteitä Irlannin poliittisista oloista 1920-luvulla. Se kertoo kahdesta toisiaan rakastavasta nuorukaisesta (June Collyer, Larry Kent), jotka haluaisivat mennä naimisiin, mutta tytön ankara isä (Hobart Bosworth) ei salli moista. Hänen mielestään tyttären on parempi valita kunniakas ja arvostettu aristokraatti (Earle Fox) jo pelkästään perheen maineenkin vuoksi. Tyttö suostuu isänsä tahtoon, vaikka ei aviomiestään rakastakaan - tosiasiassa mies kun on kaikkea muuta kuin kunniallinen. Sen lisäksi että hän on ajatuksiltaan englantilaismielinen, on hän myös huijari ja uhkapeluri, jonka menneisyydessä on paljon salattavaa. Miehen todellinen luonne alkaa tulla selville, kun maanpaossa ollut nationalisti (erinomainen Victor McLaglen) saapuu tekemään tiliä kaksinaamaisen herrasmiehen kanssa. Mykän kauden unohdettuihin suurteoksiin lukeutuva Hangman's House osoittaa selvästi, että John Ford oli jo tuohon aikaan paljon enemmän kuin "elokuvaduunari", jollaiseksi hän itsensä usein julkisesti esitteli. Hangman's House, samoin kuin sitä edeltävä arvostelu- ja kassamenestys Neljä poikaa (1928) osoittavat Fordin olleen monen kehutumman kollegansa veroinen taiteilija, joka pystyi tarvittaessa samantasoiseen ilmaisuvoimaan kuin vaikkapa samassa yhtiössä työskennelleet Murnau ja Borzage. Toisin kuin Neljässä pojassa, ei Ford sorru Hangman's Housessa ylilyönteihin. Edellisessä elokuvassa hillittömästi liikkunut kamera on rauhoittunut huomattavasti, jonka seurauksena elokuva etenee jämäkämmin ja sulavammin. Tämä ei ole kuitenkaan koristeellisuudesta pois, vaan Hangman's House on täynnä kauneutta ja lumoa. Souturetki usvaisella järvellä lukeutuu Fordin uran komeimpiin jaksoihin - siinä on samanlaista unenomaista taikaa kuin lasten yöllisellä jokimatkalla Charles Laughtonin mestariteoksessa Räsynukke (1955). Valittamista ei ole tarinassakaan. Se kulkee eteenpäin ilman notkahduksia, eikä vertauskuvallinen loppuratkaisukaan ole hullumpi. Hangman's House on jäänyt suotta Neljä poikaa -elokuvan varjoon, vaikka onkin kokonaisuudeltaan huolitellumpi ja tasapainoisempi teos kuin Fordin arvostettu sotaelokuva. Laadukkaat näyttelijät, huippuunsa viritetty tuotanto ja Fordin napakka ohjaus tekevät tästä yhden mykkäelokuvakauden hienoimmista "unohdetuista" elokuvista. Historiallista arvoa tällä on tosin senkin vuoksi, että John Wayne tekee ensimmäisen tunnistettavan esiintymisensä Fordin elokuvissa.
|
LA klo 17:00 |
|
|
|
Suurten spektaakkeleiden jälkeen D. W. Griffith keskittyi ohjaamaan joukon intiimejä, pienimuotoisia draamoja, jotka ovat edelleenkin koskettavia ja elinvoimaisia. Tähän joukkoon lukeutuu myös Katkenneita kukkasia, kahden nuoren rakkaustarina Lontoon laitakaupungin kurjuuden keskellä. Griffith oli tutustunut englantilaisen Thomas Burken Limehouse Nights (1916) –novellikokoelmaan entisen naistähtensä Mary Pickfordin suosituksesta. Vaikka Griffith muokkasi jonkin verran alkuperäistekstiä, jonka mukaan poika oli huumekauppias ja tyttö bordellissa, piti elokuvan alkuperäistuottaja Adolph Zukor aihetta niin synkkänä, että irtisanoutui elokuvasta nähtyään sen valmiina. Griffith osti negatiivit itselleen ja tarjosi teostaan vasta perustetulle United Artistsille. Katkenneista kukkasista tuli Griffithin uran suurin menestys ja vahvisti hänen asemaansa elokuvateollisuuden johtavien ohjaajien joukossa. Elokuvan päähenkilöinä ovat maahan muuttanut kiinalaisnuorukainen Cheng Huan sekä nyrkkeilijäisänsä Battling Burrowsin silmittömän vihan ja väkivallan kohteeksi alati joutuva Lucy. Jouduttuaan jälleen kerran isänsä pahoinpitelemäksi, raahautuu Lucy sattumalta Chengin luo. Tämä ottaa Lucyn kauppansa suojiin ja hetken aikaa nuoret saavat kokea ripauksen onnea ja rakkautta. Aina siihen saakka, kunnes Burrows saa selville tyttärensä olinpaikan. Nykykatsojan silmin kahden nuoren platoninen rakkaustarina saattaa tuntua huvittavalta, mutta täytyy muistaa että tuohon aikaan moni asia oli toisin. Ensinnäkin, Griffith oli romantikko, jonka elokuvissa rakkauden tuli olla puhtainta ja viattominta. Elokuvien yleistynyt moraalinen löyhyys kuvotti häntä. Toiseksi, vaikka Will H. Hays ei moraalikäsityksineen ollut vielä tullut kaitsemaan Hollywoodia, ei Griffith halunnut uutta skandaalia osakseen esittämällä elokuvassaan kahden eri etnistä alkuperää olevan henkilön fyysistä kanssakäymistä, joka ei missään nimessä ollut tuohon aikaan soveliasta. Tuoreessa muistissa oli vielä Kansakunnan synnyn (1915) aiheuttamat rasismisyytökset. Kokonaan studiossa kuvatun elokuvan miljöö on karu ja lohduton. Katsoja voi miltei konkreettisesti aistia Thamesilta nousevan usvan, katukivetyksen kosteuden, oopiumluolan hämyn sekä nyrkkeilykehän hien – juuri tunteen luomisessa Griffith oli parhaimmillaan suurin kaikista. Tämän lisäksi Griffith saa tuotua erinomaisesti julki, millaista on olla köyhä ja sorrettu maailmassa, jossa köyhän tytön ainoat vaihtoehdot elämässä ovat joko prostituutio tai naimisiinmeno. Kunniaa ansaitsee myös yksi aikansa parhaimmista kameramiehistä, G. W. Bitzer, joka tallensi nuo taianomaiset hetket. Näyttelijäsuorituksista ei löydy pahaa sanottavaa. Richard Barthelmess eläytyy kiinalaisen puodinpitäjän rooliin hienosti, vaikka hänen hahmonsa jääkin hieman taka-alalle. Myös Donald Crisp on osassaan ensiluokkainen, mutta suurimman huomion varastaa jälleen kerran Griffithin vakionäyttelijä Lillian Gish. Rooli ei ollut Gishille helppo. Hän halusi ehdottomasti näytellä osan, mutta aprikoi samalla, olisiko hän 26-vuotiaana uskottava teini-ikäisenä Lucyna. Asiaa pohdittuaan hän päätti suostua, mutta harjoitusten aattona hän sairastui. Griffith oli jo valmistautunut Gishin poisjääntiin ja harjoitutti Carol Dempsteriä roolia varten. Korkeasta kuumeesta huolimatta Gish kykeni työskentelemään ja teki roolisuorituksen, jolla hän vaiensi viimeisetkin vähättelijät. Varsinkin kohtaus, jossa Lucy pakenee mielipuolista isäänsä komeroon, on kenties hänen uransa hienoin.
|
LA klo 19:30 |
|
|
Vaikka Rautahepo (1924) osoittautuikin suurmenestykseksi niin lippuluukuilla kuin kriitikoidenkin papereissa, ei John Ford halunnut urautua pelkäksi suurwesternien tekijäksi. Sen sijaan, että hän olisi tarttunut heti uuteen lännenaiheeseen, hän palasi pienimuotoisten draamojensa pariin ja kesti kaksi vuotta, ennen kuin Fordin seuraava western sai ensi-iltansa. Lännen historiaan nojautuvasta Kolme huonoa miestä -elokuvasta ei tullut kuitenkaan Rautahevon kaltaista menestystä, jonka seurauksena Ford jätti lännenelokuvat vuosikausiksi syrjään. Kevät 1876. Dakotan Black Hills -vuoristosta on löytynyt kultaa. Vaikka alue on sioux-intiaanien hallussa, päättää Yhdysvaltojen hallitus ottaa maan omistukseensa. Kun intiaanit on häädetty, on maa valmiina jaettavaksi uudisasukkaille. Sana kultalöydöstä on kiirinyt sinä aikana kaikkialle aina vanhaa mannerta myöten ja alueelle virtaa ihmisiä kaikista maailman kolkista. Sekavaan yhteisöön mahtuu henkilöitä yhteiskunnan joka tasolta sekä sheriffi, jolla ei ole puhtaita jauhoja pussissaan. Huumorilla sävytetty Kolme huonoa miestä on suurella rahalla huolitellusti ja taidolla toteutettu western, jonka menestymättömyys ei ollut ainakaan elokuvasta itsestään kiinni. Tosiasiassa lännenelokuvan lyhyt kukoistuskausi oli jo kääntymässä laskuun tämän elokuvan valmistuttua. Vaikka Kolme huonoa miestä ei olekaan kenties yhtä ylväästi toteutettu kuin Rautahepo eikä siinä ole samanlaista historian siipien havinaa, on se silti Fordin kuuluisaa rautatiekuvausta toimivampi klassikko. Elokuvan humoristisuus ei osu aina maaliinsa, mutta muuten Kolmesta huonosta miehestä ei olekaan pahaa sanottavaa: toimintaa on yllin kyllin, romanssia viritellään onnistuneesti ja aavistus sentimentaalisuutta kruunaa kokonaisuuden. John Ford osasi luoda ylväyttä yksinkertaisempaankin tarinaan. Fordin ohjaus on kauttaaltaan napakkaa ja näyttelijät erinomaisia kautta linjan, mutta huomionarvoista on myös Fordin hovikuvaaja George Schneidermanin panos. Hänen mustavalkokuvauksensa on silmiä hivelevän tyylikästä ja kuvat vuoristoista, aavoista preerioista sekä tietenkin maanvaltauskilpailusta vakuuttavat kriittisemmänkin katsojan. Schneidermanin otoksissa on tunnetta, aitoutta ja alkukantaista voimaa ja ne kestävät tasapäisesti vertailun Fordin myöhempien klassikoiden kanssa. Vaikka George O'Brien ja Olive Borden ovatkin elokuvan pääpari, jäävät he niin ikään keskeisessä osassa olevien lainsuojattomien varjoon. He ennakoivat Hyökkäys erämaassa (1939) -klassikon Ringo Kiddiä: miehen teot ovat monen sattuman summa ja pahimmankin roiston sydämessä voi asua ylpeys ja velvollisuudentunto. Tästä olisi tietenkin helppo luoda vaikka minkälaista siirappia katuvien lainsuojattomien muodossa, mutta Ford rakentaa heistä sen sijaan hahmoja, joista katsoja huomaa välittävänsä oikeasti. Jopa siinä määrin, että huikea ja tunnelmallinen loppu saa vilunväreet kulkemaan selkää pitkin. Kolme huonoa miestä ei onnistunut herättämään missään vaiheessa suuren yleisön kiinnostusta. Fox teki kaikkensa saadakseen elokuvasta myyvän, mutta huolimatta siitä, että yhtiö jopa lyhensi alkuperäisversiota reilusti, ei yleisö innostunut näkemästään. Foxin toimintatavat puolestaan raivostuttivat Fordin, joka ilmoitti, ettei halunnut olla missään tekemisissä elokuvansa kanssa. Kolmen huonon miehen menestymättömyys ei ole selitettävissä kuin yleisön mielipiteiden ja makujen äkillisillä muutoksilla, sillä elokuvana se on laadukas ja viihdyttävä western, jonka parissa ei käy aika pitkäksi.
|
LA klo 22:00 |
|
|
|
Victor Hugon klassikkoromaanin Pariisin Notre Dame (Notre-Dame de Paris, 1831) filmatisointeja on kertynyt vuosikymmenten saatossa pilvin pimein. Aiheen ensimmäinen elokuvasovitus ajoittuu niinkin kauas kuin vuoteen 1905, jolloin valmistunut versio nimettiin Esmeraldaksi. Tuoreimman päivityksen tarjosi puolestaan Disney, jonka animaatio sai ensi-iltansa vuonna 1996. Lukuisista filmatisoinneista parhaimpana pidetään William Dieterlen vuonna 1939 ohjaamaa versiota, jossa päätähtenä esiintyi Charles Laughton. Aiheen kuuluisin mykkäfilmatisointi valmistui Universalin toimesta vuonna 1923. Elokuvan pääarkkitehtina toimi pääosaa esittävä Lon Chaney, joka oli ostanut Hugon romaanin filmausoikeudet kahta vuotta aiemmin. Useiden tuottajien käännettyä Chaneylle elokuvan suhteen selkänsä, ilmaisi Universal halukkuutensa sen tuottamiseen. Yhtiö sijoitti tuotantoon yli miljoona dollaria, joten mistään pienestä produktiosta ei ollut kyse. Sijoitus kannatti, sillä Notre Damen kellonsoittajasta tuli Universalin suurin menestyselokuva sinä vuonna ja sen myötä myös Chaney nousi suurten elokuvatähtien joukkoon. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Pariisiin, kuningas Ludvig XI:n hallintokaudelle. Notre Damen katedraalissa asuu kuuro, puolisokea, kammottavasti vääristynyt kyttyräselkä Quasimodo, koko kaupungin ivan ja pilkan kohde. Omissa oloissaan viihtyvä Quasimodo joutuu vaikeuksiin, kun hän yrittää kidnapata kauniin mustalaistyttö Esmeraldan isäntänsä Jehanin vaatimuksesta. Quasimodo jää kiinni ja määrätään ruoskittavaksi. Hyväsydäminen Esmeralda tuntee sääliä olentoa kohtaan ja tarjoaa tälle apuaan, aavistamatta että piakkoin Quasimodo tulee pelastamaan hänet vielä pahemmalta kohtalolta. Miljoonaa dollaria ei tuohon aikaan sijoitettu turhuuteen, joten komeaa katsottavaa Notre Damen kellonsoittaja vielä tänäkin päivänä on. Elokuvan pääpaino on näyttävyydessä ja studion siihen sijoittamat dollarit näkyvät kaikkialla: kymmenien metrien korkeuteen kohoavat rakennukset ovat kauttaaltaan täynnä pikkutarkkoja yksityiskohtia, puvustus huoliteltua ja ajan tyylin mukaista sekä roskaväen synkät ja kolkot asuinolosuhteet varsin onnistuneesti toteutettu. Suuria joukkokohtauksia on vaikka kuinka, hienoimpana kuninkaan sotilaiden ja roskaväen yhteenotto Notre Damen edustalla. Elokuvan vaikuttavat lavasteet olivat pitkään esillä Universalin studioalueella, kunnes tulipalo tuhosi ne vuonna 1967. Universal kiinnitti elokuvaan suuren joukon tähtiä, joista kirkkaimpana loistaa Chaney. Hän piirtää hyvin koskettavan kuvan yhteisön ulkopuolelle suljetusta kellonsoittajasta. Chaneyn työskentely on yleensäkin vakuuttavaa, mutta tällä kertaa – nimenomaan raskaan maskeerauksen vuoksi – se tuntuu vieläkin vaikuttavammalta. Varsinkin kohtaus, jossa ruoskittu Quasimodo saa apua Esmeraldalta, ihastuttaa aina: tässä kohtauksessa Chaneyn mimiikka on taidokkaimmillaan hänen käydessä koko runnellun hahmonsa tunneskaalan läpi muutamalla vähäpätöisellä vartalon ja kasvon liikkeellä. Edesmennyt näyttelijäsuuruus Burt Lancaster (1913-1994) totesi kerran osuvasti, että "Chaney pystyi ilmaisemaan pelkillä ilmeillään enemmän kuin mitä käsikirjoittajat monen sivun sepustuksillaan".
|
SU klo 13:00 |
|
|
|
Amerikkalainen lännenelokuva sai kauan kaipaamansa piristysruiskeen 1920-luvun alussa, kun James Cruzen ohjaama Karavaani (1923) osoittautui suurmenestykseksi niin kriitikoiden papereissa kuin lippuluukuillakin. Karavaanin menestyksen myötä myös muut studiot alkoivat sijoittaa lännenelokuviin. Ensimmäisten joukossa kisaan ehti Fox, joka otti aiheekseen lännen rautatien rakentamisen. Ohjaajaksi kiinnitettiin lännenelokuvilla uransa aloittanut ja runsaasti nimeä saanut monitaituri John Ford. Rautahepo on kertomus unelmasta ja sen toteutumisesta. David Brandon haaveilee mantereen yhdistävästä rautatiestä. Hän lähtee matkalle kartoittamaan mahdollisuuksia hankkeen toteuttamiseen, seuranaan poikansa Davy. Matkalla intiaanit hyökkäävät heidän kimppuunsa ja vain Davy selviää hengissä. Vuosien saatossa isän unelmista tulee totta ja Davyllakin tulee olemaan tärkeä rooli lännen rautatien rakentamisessa. Fordin kuuluisin mykkäelokuva ei ollut mikään pieni tuotanto, olihan sen tarkoitus lyödä Karavaani laudalta jokaisella osa-alueella. Niinpä kuvausryhmä matkusti Nevadaan aidoille tapahtumapaikoille, rooleihin kiinnitettiin oikeita intiaaneja sekä rautatietyöläisiksi irlantilaisia ja kiinalaisia - aivan kuin oli ollut kuusi vuosikymmentä aiemminkin. Loppukohtausta varten hankittiin vuoden 1869 tapahtumissa mukana olleet veturit. Kaiken kaikkiaan Fox sijoitti Rautahepoon miltei puoli miljoonaa dollaria, joka oli suuri summa varsinkin lännenelokuvista puhuttaessa. Hieman yllättäen Fox ei palkannutkaan menestymisen takaamiseksi ketään tähtinäyttelijää, vaan tuntemattoman George O'Brienin (1900-1985). O'Brien, entinen nyrkkeilymestari oli työskennellyt elokuvien parissa vasta pari vuotta. Hän oli aloittanut kameramiehen avustajana, josta oli sittemmin edennyt stuntiksi ja sitä kautta sivuosiin. Rautahepo oli hänen orastavan uransa suuri käännekohta. O'Brienistä tuli yksi mykkäelokuvan suurista tähdistä, jonka suosio jatkui aina äänielokuvan läpimurtoon saakka. 1930-luvulla hän jumittui B-westerneihin ja ajautui pikkuhiljaa mitättömiin sivuosiin. Nykyään häntä ei juurikaan muisteta muusta kuin Murnaun Auringonnoususta (1927). Foxin luottamus palkittiin, kun Rautahepo osoittautui valtavaksi taloudelliseksi menestykseksi. Vaikka Ford olisi voinut hyvinkin jatkaa lännenelokuvien parissa, ei hän kuitenkaan halunnut leimautua pelkäksi western-ohjaajaksi, joten hän palasi draamojen ja komedioiden pariin. Seuraavan lännenelokuvansa Ford ohjasi kahden vuoden päästä, mutta Kolme huonoa miestä epäonnistui kaupallisesti pahoin, eikä Ford tehnyt tämän jälkeen uutta westerniä ennen vuoden 1939 Hyökkäys erämaassa -klassikkoa.
|
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
